Omanarvontunne – tärkein voimavara

Ylpeäksi luonnehdittuun käyttäytymiseen sen sijaan kiinnittää heti huomiota – kielteisesti. Kun tarkentaa tällaista kuvaa, niin yllättäen avautuukin toisenlainen näkökulma: kyse ei olekaan ylpeästä ihmisestä, vaan päinvastoin. Kuva näyttää hämmentyneen ihmisen, minun kasvoni.

Kaikilla vanhoilla ihmisillä on ollut elämässään rooleja, jotka ovat tulleet päätepisteeseen, jäljellä on vain haalistuneet muistot. Nyt minulla ei ole roolia, ei käsikirjoitusta tätä tilannetta varten: mistä jutella, mitä sanoa, miten toimia. Enkö kuulu enää joukkoon? Tunnen itseni avuttomaksi. Miten rakennan itsetuntoni uudelleen? Miten selviydyn niin, että en menetä kokonaan kasvojani? Teen tuttavuutta pettymysten ja epäonnistumisten kanssa. Selätän tunteeni vetäytymällä kuoreeni, otan turvakseni suojakilpeni: ylpeän roolin.

Vanhuus on kolhinut ja karsinut, mutta ei se ole vienyt kaikkea. Jäljelle on jäänyt jotain arvokasta, jota ilman en olisi elänyt vanhaksi.  Tunne siitä, että minä olen minä ja kelpaan, on rakentunut elämän ajan pala palalta.

Vaikka olen vanha kaikkine vanhuuden tunnusmerkkeineen, olen edelleen arvokas ihminen, sisimmältäni sama kuin ennen. Terve itsetuntoni – tärkein voimavarani – ”on reissussa rähjääntynyt”, kolhiintunut, mutta se on kestänyt.  Ja se kantaa elämäni loppuun asti. Jos sen menetän, niin olen luovuttanut jotain keskeisintä itsestäni, ydinminästäni.

Olet kerännyt mittavan elämänkokemuksen, jonka saamiseksi ei ole oikotietä. Sitä ei voi hankkia kirjoista, kursseilta, seminaareista, sitä ei voi ostaa kaupoista tai kirppareilta.  Sen saa vain elämällä pitkän elämän!  Ole siitä ansaitusti ylpeä!

– Ajan kynä –