Kelpaanko omana itsenäni?

Terveysalan asiantuntijoilta kysellään terveyden ja hyvän elämisen vinkkejä. Vesterinen yhtyeineen peilaa tätä kappaleessaan ”Kolme hyvää vinkkiä”.

Sukellan mieluusti Sigmund Freudiin: ”Rakastaa ja tehdä työtä”.  Kauaksi ei heitä Ilkka Taipalekaan: ”Tiede, taide ja köyhä kansa”. Rankingiani hallitsee piispa Eero Huovinen: ”Elämässä ei ole mitään mieltä, ellemme ymmärrä, että olemme olemassa toisiamme varten”.

Kansanterveyden perustukset kokoan lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren pöydänjaloista. Vakauteen tarvitaan niitä neljä. Jos jokin on vajaa, täytyy muita vahvistaa.

Keskeisimmäksi koen lapsuuden. Tulemmeko nähdyiksi, kohdatuiksi ja ehdoitta rakastetuiksi juuri sellaisina kuin olemme tähän maailmaan syntyneet. Tuhoisinta on   lapsuuden tunnekylmyys. Tällöin lisääntyy vaara kehittyä sellaiseksi yksilöksi, joka ei kykene tuntemaan myötätuntoa toista ihmistä kohtaan.

Toinen pöydänjalka koostuu ystävistä. Eihän niitä niin kovin montaa tarvita, mistä Tarmo Manni muistutti: ”Yksi tai kaksi – kolmannella jo pelataan”. Samaa hehkuttaa Eino Leino hymyilevässä Apollossa: ”Kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä ma enempää”. Yksinäisyys on tämän ajan vitsaus. Korona-aika kirkasti sen.

Kolmas tuki on parisuhde, jonka vaalimisen tärkeyttä ei voi korostaa. Jos parisuhdetta ei ole, muita jalkoja on vahvistettava.

Neljännen pöydänjalan muodostaa koko ympäröivä yhteisö monipuolisine turvaverkkoineen. Jos lapsuus ei ole kotona auvoinen, neuvola, päivähoito, koulu ja järjestöjen tarjoamat harrastukset käyvät yhä tärkeämmiksi. Vapaaehtoisen kansalaistoiminnan panos korostuu julkisten palveluiden laajamittaisen purkamisen, lisääntyneen byrokratian ja kasvottomuuden paineissa.

Kun tutkailemme pöydänjalkoja, viime vuosikymmeninä ne kaikki ovat ohentumistaan ohentuneet. Muistojen kultautuessa iän myötä, meillä senioreilla on usein tapana tuhahtaa: ”Kyllä ennen kaikki oli paremmin kuin nyt”. Kyllä ei ollut. Väitän kuitenkin, että sotien jälkeisessä Suomessa yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen olivat paremmalla tolalla. Nyt eletään kylmää rahan valtaa: No money, no honey.

Kuvatun terveyden ja hyvinvoinnin perustan päälle kasataan tieteelliseen tutkimukseen perustuvat elämisen tavat ja otetaan huomioon mahdollinen suvun tautitaakka. Koko komeus koristellaan omalla vastuulla. Eihän kukaan toinen voi päättää siitä, mitä suuhusi pistät, miten elämääsi vietät ja kohtelet toisia ihmisiä.

Vanhetessa hahmottaa paremmin kokonaisuuksia ja oleellisuuksia: mikä on oikeasti tärkeää. Ilman muuta Dave Lindholmin ”Tupaakka, viina ja villit naiset” – siis elämisen tavat paistattelevat keskiössä. Niiden mahdolliseen haitallisuuteen laajamittaisesti puuttumalla on saavutettu Pekka Puskan hengessä mittavimmat kansanterveyden voitot. Tätä työtä on aivan pakko jatkaa ja entisestään tehostaa.

Kaikki edellä kerrottu on tärkeää. Yksilötasolla palaamme elämämme merkitykselliseksi kokemiseen. Tunnustamme sitä tai emme, kamppailemme jokainen pohjimmiltamme kelpaamisen kanssa: kelpaammeko toisille. Kun tätä vanhempana pohtii, ei voi välttyä palaamasta omaan lapsuuteensa ja kehityshistoriaansa. Sanotaan, ettei ole mahdotonta elää lapsuuttaan uudelleen. Kun sillä tarkoitetaan oman itsensä ja elämänsä armollista ymmärtämistä, se on mahdollista ja tervehdyttävää.

Kaipaamme vereslihalla kelpaamista ja merkityksellisyyttä omana itsenämme ja toimissamme.

Ilahduin varpaitani myöten, kun kollegatyttäremme kertoi juuri rekrytoineensa 70 -vuotiaan lääkärin yksikköönsä kehuen hänen asennettaan monin sanakääntein.

Kyyneleet tulivat tänä sunnuntaiaamuna silmiini, kun kävin hoivakodissa potilaskäynnillä ja seurasin sivusta vuoroon tulleen maahanmuuttajahoitajattaren ja mummojen kohtaamista. Toinen mummoista tervehti hoitajaa iloisesti: ”Sieltä tulee lempihoitajani”. Tätä seurasi sydämellinen halaus, jonka hoitaja jakoi myös vieressä istuvan mummon kanssa. Menin hoitajan luo, taputin häntä olalle ja sanoin: ”Juuri noin”. Hänen kulttuurissaan osataan vielä kohdata ja koskettaa. Kosketus ja ystävyys parantavat. Miten tämä saataisiin osaksi omaa arkeamme ja kulttuuriamme?

 Tapani Kiminkinen,  maalaislääkäri, Saarijärvi