23.03.2020

Kaikki olemme yhtä – sinä ja minä, he ja me

Jäätyneet heinänkorret auringonlaskussa.
Arkkiatri Risto Pelkonen kirjoittaa yhteisöllisyydestä, hyvästä elämästä ja korkean iän vetovoimasta.

Korkea ikä on näköalapaikka. Sieltä voi nähdä kauas mitä on ollut, mitä on, ja aavistella tulevaa – ihmetellä ja hämmästellä ymmärtävin silmin. Mitä kauemmin on elänyt, sitä enemmän on kokenut ja nähnyt. Ajan myötä viisaudeksi sanottua hiljaista tietoa on karttunut elämästä ja kuolemasta, ihmisistä ja itsestä.

Hyvä on elää vanhaksi ja koota kaikki muistijäljet, valot ja varjot, ilot ja surut, saavutukset ja menetykset, terveys ja sairaudet yhdeksi suureksi kertomukseksi, jota sanotaan elämänkerraksi. Nikolai Gogolin sanoin ” Ottakaa siis mukaanne, kun lähdette nuoruuden lempeästä iästä karuun vanhuuteen kaikki inhimilliset liikutukset, älkää jättäkö niitä tielle –ne eivät ole sitten enää otettavissa.”  Ota siis ajasta vaarin.

Yhdelle ikääntyminen on seestymistä ja vapautumista nuoruuteen kuuluvasta malttamattomuudesta.  Toiselle se on surullista luopumista nuoruuden riemuista. Turha haikailla nuoruutta. Nuoruus ei koskaan palaa ja turha pelätä kuolemaa.  Kuolema on kaikkien edessä. Juuri elämän ja kuoleman välinen jännite tekee elämästä elämisen arvoisen ja antaa itse kullekin vastuun siitä.

Parasta on elää tätä päivää omien voimien ehdoilla ja oltava kiitollinen siitä, että on saanut elää vanhaksi saakka.  Eikä elämä mene koskaan hukkaan. Jokainen meistä on mukana siinä hengenviljelyssä, joka jatkuu sukupolvesta toiseen kaikkien yhteiseksi kulttuuripääomaksi. Sukupolvien välinen jännite on elonkehän korvaamaton rikkaus. Sieltä kumpuavat uudet aatteet ja ideat.

Kun ikää karttuu, voimat vähenevät ja kömpelyys asettuu taloksi. Vaivat ja viat yleistyvät. Tämä on totta, mutta yhtä totta on, että arjen askareissa tärkeää ei ole se osa terveyttä, mikä sairauksien myötä menetetään, vaan ne voimavarat, jotka jäävät jäljelle.

Hyvä elämä on rohkeutta tehdä se, mikä on mahdollista ja malttia hyväksyä se, mille ei voi mitään. Niin pysyvät nämä kolme suurta usko, toivo ja rakkaus. Usko on luottamusta siihen, että toisesta välittäminen on joukossamme pysyvä arvo. Toivo on siinä, että voi omilla toimillaan tuottaa iloa toiselle ja kokea itsensä tarpeelliseksi. Suurinta on rakkaus. Että on joku ja tai jokin, jota voi rakastaa, että on joku, joka rakastaa, että tulee toimeen oman minänsä kanssa. Tunne siis itsesi kuka olet, mistä tulet ja minne olet menossa.

Vanhuus ei ole taakka, vaan rikkaus ja voimavara.  Eivätkä vanhukset ole muita tai toisia. Kaikki me olemme yhtä. Eri-ikäisiä, erinäköisiä ja erikokoisia niin kuin kaikki kanssakulkijat. Me vanhat olemme vaan keskenään erilaisempia kuin nuoret. Pitkällä  taipaleella karttunut elämän kokemus on hionut itse kunkin vanhuksen persoonallisuutta  ja antanut sille rikastuttavia vivahteita ja rakastettavia särmiä. Siinä on korkean iän vetovoima.

Eläkeläisten vapaaehtoistyö on korvaamattoman arvokas lahja kanssakulkijoille. Se ei näy lukuina kansantuotteessa, mutta sitä selvemmin ihmisten arjessa. Juuri nyt elämme ennennäkemätöntä aikaa. Seitsemänkymmentä vuotta täyttäneet kansalaiset ovat karanteenissa eivätkä pääse kentälle toisten joukkoon. Se on monelle yksinäiselle kova paikka.  Ihminen elää toisen ihmisen kautta. Siksi vuoropuhelu eri-ikäisten kanssa ja muiden mukana oleminen yhteisön osana on elämän suola.

Vuoro on nyt vaihtunut. Vapaaehtoistyö on nuorten harteilla – auttaminen ja tukeminen.

– Risto Pelkonen

Palaa edelliselle sivulle