IKÄVIISAUS – mitä ihmettä?

Tarkastellaan ensin viisautta. Helpointa on nykyisin kääntyä Wikipedian puoleen, ja sieltähän löytyy erilaisia luonnehdintoja vaikkakaan ei tarkkaa määritelmää. Viisautta määriteltäessä on puhuttu sen kolmesta avainkomponentista: kognitiosta eli tiedollisesta, pohdinnallisesta ja myötätuntoisesta. Tätä on kiinnostavasti kehitellyt esimerkiksi Jenni Spännäri. Viisas on siis ihminen, jolla on tietoa, joka kykenee pohtimaan ja olemaan myötätuntoinen.

Viisauteen on liitetty myös ymmärrys ihmisistä ja ihmissuhteista, samoin henkilökohtainen, syvä käsitys ihmisen omasta elämästä. Viisautta on myös toisten käytöksen ja erilaisten näkökulmien ymmärtäminen, tilanteiden ja oman itsensä tarkasteleminen eri näkökulmista syyttämättä muita ihmisiä ja olosuhteita omasta tilanteesta. Tunnettu on myös Sokrateehen liitetty käsitys siitä, että viisaus alkaa ihmettelystä ja oman tietämättömyyden myöntämisestä.

Tästä voikin edetä kysymykseen iästä ja viisaudesta, ikäviisaudesta. Ilmeisen tunnettu on vanha sanalasku, joka yhdistää nuoruuden ja hulluuden, toisaalta vanhuuden ja viisauden. Viisauskäsityksiin suhteutettuna tämän voisi siis ymmärtää, että vanhuuttaan elävät olisivat tietorikkaampia, ymmärtäväisempiä ja myötätuntoisempia. Missä määrin näin on, on kiinnostava kysymys. Kysyä myös voi, millainen yhteiskunnallinen konteksti tässä on taustalla. Entä yhteiskunta, joka muuttuu nopeasti ja jossa esimerkiksi tieto saattaa menettää käypyytensä hyvinkin lyhyessä ajassa.

Tästä voisikin lähteä kysymään ja miettimään, olisiko osa yleisempää ikäviisautta erityiset aikaan ja paikkaan kiinnittyvät ikäkausiviisaudet: Mitä olisi lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja vihdoin vanhuuden viisaus. Toki on muistettava, että perinteisesti ymmärrettyä vanhuutta ei enää ehkä ole olemassakaan. Hyvä on myös muistaa 1600-luvulla eläneen Nicolas Boileaun viisas lausuma: Jokaiseen ikäkauteen ihminen tulee aloittelijana.

Ikäkausiviisauden ohella näkökulmana voisi olla myös elämänkulkuviisaus. Elämänkulku vie ihmisen elämäntilanteesta toiseen, jotka useasti ovat odottamattomia ja yllätyksellisiä. Boileauta mukaillen voisi todeta, että jokaiseen uuteen elämäntilanteeseenkin ihminen tulee aloittelijana. Pohdittavaksi kuitenkin tulee eräänlainen viisauden polkuriippuvuus, jota voi kuvata tunnetulla sananlaskulla ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”. Mutta vanheneeko viisaus, onko viisaudella viimeinen käyttöpäivä?

Sosiologian näkökulmasta voi tehdä myös erottelun viisauden yksilö-, yhteisö- ja yhteiskuntatasoista. Yksilötasoa tässä on jotenkin jo käsiteltykin. Yhteisötasolla viisauden voi nähdä liittyvän toimintaan ja elämiseen läheisten ja lähiympäristön ja sen eri tilanteiden ja muutosten kanssa. Yhteiskuntatason voisi ajatella tarkoittavan ”viisautta”, jota edustaa esimerkiksi vanhat ihmiset yhteiskunnallisena ikäryhmänä. Kysyä myös voisi, olisiko mahdollista puhua ”sukupolviviisaudesta”. Tällä on kiintoisa yhteys esimerkiksi keskusteluihin siitä, minkä ikäisiä pitäisi tutkia selvitettäessä ”suomalaisten” käsityksiä tai mielipiteitä jostakin asiasta. Toki on muistettava ikäryhmien, etenkin vanhempien, sisäinen heterogeenisuus.

– Jyrki Jyrkämä, vielä nuorehko kokemusasiantuntija