Älä katso peruutuspeiliin

Juttu luistaa ja nauru raikaa. On ihanaa tavata ja muistella menneitä.

Olen joskus ihmetellyt, miksi minä en halua muistella menneitä. En lapsuuttani, nuoruuttani tai opiskeluaikojani. Omaan menneisyyteeni ei kuitenkaan kuulu mitään sellaista ihmeellistä ihanuutta tai katalaa kavaluutta, miksi en voisi retkeillä menneisyydessäni.

En myöskään selaile vanhoja valokuva-albumeja ihastellen mennyttä minääni tai ihmetellen pyöreäposkisten lasteni muuttumista keski-ikäisiksi.

Lapsenlapsille saatan kertoa, minkälaisia heidän vanhempansa olivat saman ikäisinä. Teen sen erityisesti silloin, kun haluan lohduttaa heitä. Haluan kertoa, että heidän vanhempiensa tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät olleet yhtään sen huonompia tai parempia.

Muistelemisen välttämiseen olen saanut tukea filosofi Timo Airaksisen ajatuksista. Hän puhuu mielenrauhan saavuttamisesta.

– Pitää kulkea luopumisen tietä, eikä ole hyvä muistella asioita liikaa. Jos muistot ovat hyviä, nykypäivä ahdistaa. Ikävät muistot taas tekevät nykyhetken raskaaksi. Voimia vievät myös monet uhkat. Hyvä appeni kiteytti tämän ajatuksen ”älä katso peruutuspeiliin” –lauseeseen. Näiden viisasten miesten neuvoja olen mielelläni noudattanut.

Olen kirjoittanut jälkipolville kuvausta elämänkulustani. Eikö se ole myös muistelemista? Totta puhuen, toivoisin kaikkien kirjoittavan muutaman liuskan omasta elämästään. Se on vuosikymmenien kuluttua arvokas paperi, se on yhdenlaisen jäljen jättämistä.

– Ajan kynä