18.11.2026

Pappa, oletko sinä tehnyt nuo seinätkin?

Kuva rantamaisemasta jossa näkyy vedessä vene ja rannalla rakennuksia ja jonkinlainen majakka.
Mitä lapsenlapsi näkee, kun pappa näyttää entistä työpaikkaansa ja mummu kertoo juhannustansseista? Ruotsin-matkalla yksitoistavuotias Elea sai kurkistaa aikaan, jolloin isovanhemmat eivät vielä olleet isovanhempia. Elean kysymykset saivat hänen isovanhempansa, Helinän, katsomaan nuoruuttaan uusin silmin.

Yhteinen matkamme alkoi hetken päätöksestä. Elea oli junassa matkalla Helsingistä kotiinsa Ouluun, mutta päättikin liittyä Ruotsin-matkallemme ja jäi pois Seinäjoella. Suuntasimme papan, Elean ja villakoira Fiinan kanssa Vaasaan ja sieltä laivalla Uumajaan. Emme olleet tehneet tarkkaa matkasuunnitelmaa. Halusimme nauttia vapaudesta ja näyttää Elealle, missä olimme asuneet ja työskennelleet lähes viisikymmentä vuotta sitten.

Tuttu paikka tuo turvaa

Laivamatka pelotti Eleaa. Hän oli selvittänyt matkustamisen turvallisuutta ja kertoi, että laiva oli vasta kolmanneksi turvallisin matkustusmuoto. Titanicin ja Estonian uppoamiset pyörivät hänen mielessään, ja sumutorven voimakas ääni sai hänet säpsähtämään.

Ensimmäisenä iltana uni ei tahtonut tulla vieraassa hotellihuoneessa. Elea kertoi nukkuvansa parhaiten mökillämme, jossa oli käynyt pienestä pitäen. Siellä tuttu ympäristö ja yhdessä eletty arki toivat turvaa. Meidän muistojemme rinnalla kulkivat myös hänen omat muistonsa.

Kotitalo katosi, tarina säilyi

Skellefteåssa lähdimme etsimään entistä kotiamme. Elea opasti meidät ripeästi perille, mutta tutun talon paikalla seisoi rivitalo. Katselimme ympärillemme ja yritimme sovittaa muistikuvia muuttuneeseen maisemaan. Kaupungista tunnistimme enää sairaalan ja vanhan kirkkotupien alueen. Vaikka kotitalo oli kadonnut, kerroimme silloisesta elämästämme siellä.

Kun myöhemmin kerroimme matkasta tyttärellemme, hän totesi huvittuneena:

– Te kävitte siis Eleallekin näyttämässä asuinpaikan, jonne minutkin aikanaan veitte.

Olimme huomaamattamme jatkaneet perinnettä. Nuoruutemme maisemia oli esitelty ensin lapselle ja nyt lapsenlapselle.

Nuoruuden maisemat heräävät eloon

Entisen kodin luota jatkoimme sairaalalle. Sen näkeminen palautti mieleeni ajan, jolloin työskentelin siellä nuorena ylioppilastyttönä. Kerroin Elealle kiiltävistä käytävistä, desinfiointiaineen tuoksusta sekä potilaiden ja omaisten huolesta. Olin nähnyt läheltä, kuinka sairastuminen saattoi muuttaa arjen ja tulevaisuudensuunnitelmat. Nuo kokemukset olivat opettaneet minua arvostamaan terveyttä.

Sairaalalta suuntasimme vanhalle kirkkotupien alueelle, jossa mieleen palasivat iloisemmat muistot. Pihalla kerroin Elealle, kuinka olimme papan kanssa tanssineet juhannussalon ympärillä.

– Ihanko totta, tanssitteko te täällä? Elea ihmetteli.

Hänen hämmästyksensä sai meidät hymyilemään. Eleasta oli hauskaa kuvitella tuttu mummu ja pappa nuorena parina juhannustansseissa. Meillekin paikka sai uuden merkityksen: nyt olimme siellä lapsenlapsen kanssa.

Skellefteån jäätyä taakse jatkoimme rannikkoa pitkin pohjoiseen. Nyt oli vuorossa papan työvuosien maisemia. Matkan varrella näimme neljä voimalaitosta, joiden huoltoprojekteissa hän oli työskennellyt. Piteåssa suuren voimalaitoksen näkeminen johdatti papan puheen hyvin onnistuneeseen projektiin. Työ oli valmistunut etuajassa, ja onnistumisesta oli maksettu kunnon palkkiot. Ylpeys kuului papan äänessä vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Elea katseli rakennusta ja kysyi:

– Pappa, oletko sinä tehnyt nuo seinätkin?

Kysymys huvitti ja pysäytti meidät. Elea yritti hahmottaa, mitä pappa oli tehnyt. Papan työ sai hänen silmissään näkyvän muodon, ja kiinnostuneet kysymykset rohkaisivat pappaa kertomaan lisää.

Pohjoiseen jatkuvalla matkalla pysähdyimme myös Törressä. Siellä huomio siirtyi menneiden muistelusta Fiinan hyvinvointiin, josta huolehtiminen oli Elealle tärkeää. Kävimme eläinklinikalla hakemassa Fiinalle lääkityksen, joka merkittiin sen lemmikkieläinpassiin. Elean iloiseksi yllätykseksi henkilökunta puhui suomea. Keskellä Ruotsin-matkaa saimmekin asioida omalla äidinkielellämme.

Tavallisesta elämästä yhteiseksi tarinaksi

Matkan keskusteluissa pohdin, mitä perheen tarinat voivat antaa lapselle. Tutkimusten mukaan vanhempien lapsuudesta kerrottujen tarinoiden piirteet olivat yhteydessä nuorten hyvinvointiin. Matkalla mietin, millaisia aineksia myös isovanhempien kokemukset voisivat tarjota lapsenlapsen omaan elämäntarinaan.

Omaa elämäänsä pitää helposti liian tavallisena kerrottavaksi. Lapsenlapselle entinen koti, nuoruuden työpaikka tai juhannustanssit voivat kuitenkin avata uuden maailman. Elea kuuli, mitä työ oli meille merkinnyt, miten olimme rakentaneet elämäämme vähitellen ja millaisia haasteita olimme kohdanneet työskennellessämme vieraassa kulttuurissa.

Elealle matkassa oli parasta lähteä joka aamu uuteen kohteeseen. Me palasimme menneeseen, hän odotti seuraavaa paikkaa. Samalla opimme hänestä: mikä häntä kiinnosti, mikä jännitti ja mikä toi turvaa. Yhteinen aika antoi tilaa kysymyksille ja keskusteluille, joita arjen tapaamisissa ei aina synny.

Ehkä tärkeimmäksi jää läheisyyden kokemus: minulle on kerrottu, minua on kuunneltu ja minä kuulun tähän tarinaan.

 

Kirjoittaja

Helinä Nurmenniemi,

terveystieteiden maisteri, kauppatieteiden tohtori, ratkaisukeskeinen työnohjaaja (STOry), aivotreeniohjaaja

 

Palaa edelliselle sivulle