21.10.2019

Elämä on rikas kudelma

värikkäät punospallot
Kuinka vanha olet? Vai pitäisikö kysyä, miten olet vanha? Tavataan sanoa, että ikähän on vain numero. Ikä ei ole vain. Ja ikä ei ole numero. Se on monta elettyä päivää, monta elämystä, ajatusta, kohtaamista, kokemusta, iloa ja pettymystä.

Minä olen elänyt 71,14 vuotta, 25 984 päivää, 853,71 kuukautta, 3712 viikkoa ja 623 616 tuntia. Olen kronologisesti pätevöitynyt. Ajan kulun huomaa selvimmin siitä, että kaikesta on kauan. Kun tänä keväänä sain Riemuylioppilaana tervehtiä entisen kouluni uusia ylioppilaita, he ovat syntyneet vuonna 2000 – tuntui todella, että kaikesta on kauan.

Kaikkia päiviä ei muista, eikä ole tarpeenkaan. Ne ovat kuitenkin osa elämän kudelmaa. Kun Harvardin professori Susan David kysyi 70 000 vastaajalta, mitä he haluaisivat elämäänsä ja mitä eivät, vastaus oli ylivoimaisesti: ei pahaa, ei läheisten menetyksiä, ei sairauksia, ei surua. Susan vastasi tähän: ”Vain kuolleet kykenevät tähän. Sitä kutsutaan elämäksi.”

Kudelmassa on monta sellaista hetkeä, josta saa voimaa. Voisiko niitä tallentaa kestomuistiinsa ja makustella niitä sen sijaan, että alkaa muistella pettymyksiä, pahoja sanoja, epäonnistumisia? Nekin ovat opettaneet jotakin: selviytymiskeinoja. Niistäkin kannattaa olla kiitollinen, mutta tapahtumien vatulointi kannattaa lopettaa. Yksi vanhenemisen vaikein oppi on päästää irti, luopua.

Miten sitten olen vanha? Pyrin tekemään niitä asioita, joista nautin. Ja tekemään niitä asioita nopsasti pois päiväjärjestyksestä, jotka on pakko tehdä. Saan myös usein hyvää tarkoittavia neuvoa: älä nyt enää ja ei kai nyt tuon ikäinen enää. Vien eteenpäin tervettä itsekkyyttä, joten minä tiedän, mikä minulle on hyväksi. Käyn tanssitunneilla, koska rakastan tanssimista. Harrastan kuntonyrkkeilyä, sillä se on uusi harrastus, jota en vielä osaa tarpeeksi hyvin. Vien naapurin 80 -kymppistä, ihanaa ystävää vesijuoksuun joka viikko. Uudenvuodenlupaukseksi päätin hankkia lisää naururyppyjä ja niitä on paljon. Nauran usein itselleni, olen nolojen tilanteiden mestari!

Kun vuosi sitten olin opettajani Anna-Liisan 90 -vuotispäivillä, tapasin myös ensimmäisen pankinjohtajani, Ihanan Helgan, 94-vuotiaan. Kun nämä kaksi kaappasivat minut halaukseen, koin tunteen, jota ei voi selittää. Se oli kuin siunaus. Köppi (kävelykeppi) kädessä kulkivat, mutta mieli virkkuna – kuin ennen vanhaan.

He tiesivät, miten ollaan vanha. Ihan niin kuin silloin ennen, sinä samana ihmisenä. Vain köppi oli tullut kuvaan mukaan.

Miten sinä päätät olla vanha?

Ritva Enäkoski, viestintäkouluttaja

Palaa edelliselle sivulle